Oulussa toimiva ohjaaja Heta Haanperä on havainnut laitosteatterin potevan utopiavajetta. Niinpä hän alkoi visioida uudenlaista ja avointa kaupunginteatteria.
Haanperän unelmissa teatteri on yhteiskunnallinen päämaja ja mahdollisimman
avoin toimintakenttä.

Heta Haanperä, 35, on työskennellyt kaksi kautta ohjaajana Oulun kaupunginteatterissa. Tänä aikana hän on tutkinut ohjaajan rooliaan ja kirjannut kokemuksiaan laitosteatterista työyhteisönä ja taiteen tekemisen paikkana.
Teatterista löytyi utopiavaje. Niinpä Haanperä alkoi visioida uudenlaista, avoimempaa kaupunginteatteria.
”Utopia syntyi arkisista näyistä. Pienetkin konkreettiset muutokset voivat kääntää isonkin laivan,” Haanperä uskoo.
Teatterikorkeakoulun opetuksen kehittämisyksikön päällikkö Juha-Pekka Hotinen on tilannut utopioita jo pitkään. Utopia tarkoittaa ihannetta, toivottua kehityksen suuntaa. Utopiaa voi lukea myös vastakarvaan. Silloin utopia paljastaa kohteesta asioita negaation kautta.
Heta Haanperän utopiasta voi halutessaan arvioida, miten suomalaisella laitosteatterijärjestelmällä menee, ja millä keinoilla laitosteatteri voisi murtautua ulos laitos-imagostaan.
”Teatteri on enemmän kuin näytelmätehdas. Se on tapahtuma, mysteeri. Teatterin tulisi luoda omat rakenteensa eikä koettaa matkia niitä tuotantolaitoksista. Esitys ei ole makkara, joka tuotetaan tehtaasta ulos mahdollisimman tehokkaasti. Taiteellinen prosessi on monimutkaisempi.”
Haanperän mielestä teatterissa pitäisi aina olla joku lähtökysymys, niin kuin tutkimuksessa.
”Se voi olla uusi statementti, väite, tai uusi näky. Taiteellinen työ vaatii jatkuvan liikkeellä olemisen tunteen. Motivaatio tarvitsee kohteen tai maalin, siitä kaikki toiminta alkaa.”
Haanperän utopiassa laitosteatteri kehittyy ja uudistuu tieteen tavoin. Kaupunginteatteri on päämaja, jonka huomio on koko yhteiskunnassa. Teatteri tavoittelee aktiivisesti ajassa olevia kysymyksiä ja aiheita. Teatteri on avoin kenttä.
”Teatteri voisi pyrkiä olemaan rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan vaihtoehtoinen, jotain muuta kuin kaikkeen tunkeva kvartaalitalouden malli. Silloin vain erilliset esitykset eivät loisi uusia maailmoja, vaan teatteri itsessään olisi oma pieni maailmansa, erilainen yhteisö kaupungin sisällä. Teatterin projektina olisi olemassaolon ihmettely ja maailmointi. Tämä on utopia, mutta utopioita tämä aika tarvitsee.”

Keskustelua ja saarnaperinnettä
”Dialogisuus on utopiani ydin!” Haanperä kiteyttää. Se merkitsee kontaktia yleisöön, toimintaympäristöön, kaupunkiin, yhteiskuntaan, universumiin.
”Teatterin pitäisi paneutua ihmisyyteen. Sisällön kautta voimme todella päästä kontaktiin yleisön kanssa.”
Haanperä arvelee, että teatteri voisi toimia kaupungille henkireikänä, jos teatterilaiset kommunikoisivat ja tekisivät työtä erilaisten ryhmien kanssa.
”Paljon puhuttu tilaaja–tuottaja-malli toimisi todella, mikäli kaupunkilaiset olisivatkin palvelujen tilaajina virkamiesten sijasta. Olennaista on, että kaupunkilaiset kokisivat teatterin omakseen. Kaupungilla olisi oma ääni ja tunnistettavasti oman näköinen teatteri.”
Haanperä ei kaipaa joka teatteriin samaa mössöä ravintolaketjujen tyyliin.
”Sama menu Kittilästä Helsinkiin, ei kiitos. Teatterin ei tulisi esittää teatteria vaan olla sitä.”
Haanperä ihastelee Kajaanin Kaupunginteatterin katsojakyselyssä saamaa palautetta: kainuulaiset kokevat teatterinsa omakseen.
Ohjaajan visiossa teatteritalo avautuu uudella tavalla. Sinne voi vaikka vain tulla tupsahtaa sisään. Siellä pohditaan ja luodaan malleja, vaihtoehtoja ja väyliä olemassaololle ja kestämiselle.
”Näyttämö voisi avautua myös kaupungin tapahtumille. Silloin teatteriin saataisiin nekin ihmiset, joita ei kiinnosta näyttämön neljännen seinän kysymys tai se, että väliajalla juodaan konjakkia.”
Haanperän mielestä esimerkiksi koululaiset voisivat koulupäivän jälkeen tulla viettämään aikaa teatteriin.
”Siellä olisi tavattavissa vaikkapa dramaturgi, jolta voisi kysellä asioita ja näyttää hänelle omia kirjoituksiaan. Silloin teatteri olisi draaman äärellä, siis draaman eikä vain näytelmien. Taloon tuleminen olisi nuorille kiinnostavaa. Siellä voisi kohdata myös koko paikallinen taideväki kuvataiteilijoista runoilijoihin keskustelemassa teoksillaan. Teattereiden autiot aulat huutavat tapahtumia luokseen. Niissä voisi olla paikallisia performansseja.”
Haanperä ehdottaa, että esitysten rakentamisen voisi joskus avata koko kaupungin ponnistukseksi. Hän uskoo, että kaupunkilaisilla on paljon tietoa ja näkemystä, jos tekijät malttavat kuunnella sitä.
”Teatteri on portti jonnekin, sinne voi paeta toisen maailmaan. Teatterin tärkein tehtävä on muistuttaa meitä että on olemassa toinen, toiseus, kommunikointi ja toisen läsnä olevan kohtaaminen. Nykymenossa kaikki kaatuu itseen: minusta kaikki on lähtöisin ja minuun kaikki päättyy. Mutta elämä toteutuu vasta toisessa, ympärillä olevassa.”
Haanperä innostui Kajaanin Runoviikolla vieraillessaan festivaalin tarjoamista Suven saarnoista. Niitä pitävät eri alojen asiantuntijat polttavista aiheista. Ohjaajan mielestä teatterin tulisi ottaa vastaan kirkon saarnaperintö ja kommentoida samaan tapaan yhteiskunnan ilmiöitä. Teatteri voisi toimia kaupungin olohuoneena ja kirkon vastikkeena – ei korvikkeena.
”Teatteri voisi parhaimmillaan olla mielen harjoittamista, asioihin syventymistä tai ympäristöltä rauhoittumista. Teatterissa esitys toistuu, siellä ollaan aina saman äärellä. Toisto alkaa paljastaa jotain, mikä ei ole itsestään selvää, jotain, joka on sen takana tai yläpuolella.”
Teatteriorganisaatio janoaa temaattisia yläotsikoita. Mutta Haanperän mielestä aina ei tarvita otsikoita. Maailma on jo menettänyt otsikkonsa.

Kaaos, jännitys, myötähäpeä
Haanperä kaipaa laitosteatteriin lisää liikettä, tilaa, aikaa ja heimolaisuutta. Siellä pitäisi etsiä, hapuilla ja haroa.
”Tarvitsisimme enemmän kaaoksen ja keskeneräisyyden sietokykyä. Myös yleisö saisi jännittää, kuinka tuo selviää: Se selvisi! Tai: Voi ei se selvinnytkään! Ja myötähäpeä – sekin pitäisi kestää.”
Haanperä on havainnut, että teatteri, jolla ei ole omaa ääntä tai tavoitetta, ei enää liiku. Ja kun se pysähtyy, tulee turhautumista, joka ei löydä kohdettaan. Siitä tulee yleistä pahaa oloa tai levottomuutta, joka aiheuttaa pelkkiä selviytymistoimintoja. Tämä taas hävittää viimeisenkin dialogin, koska työntekijät tulevat vain selviytymään.
”Kentällä – sekä laitoksissa että vapaissa ryhmissä – on se ongelma, että keskustelua on vähän, kategorisointia ja kilpailua paljon. Jos joku toinen onnistuu, siihen suhtaudutaan, että enpä olisi ikinä uskonut! Miksemme voi olla vähemmän skeptisiä muiden oikeutuksesta olla taiteilijoita ja iloita onnistumisista – ja jopa siitä tunarista, joka tekee surkeita esityksiä. Hänkin on hapuilemassa saman asian äärellä.”
Haanperä kannattaa Kaisa Korhosen ajatusta omien ajatuksien testaamisesta ja jakamisesta ystävien kanssa. Teatteri on dialogin taidetta. Oulussa ohjaaja kuitenkin kokee olevansa melko yksin.
”Koko teatterikenttä kaipaa enemmän heimolaisuutta ja liikettä, vaihtoa teattereiden ja tekijöiden välille.”

Laitoksen painava taakka
Haanperä on työssään törmännyt tilanteisiin, joissa dialogia ei talon sisällä kerta kaikkiaan synny.
”Teatterin lähtökohta on vuoropuhelu. Oli se sitten kirjoitettu, esineitten välinen tai yleisön ja teatterilaisten välinen. Dialogia pitäisi siksi olla myös instituutiorakenteessa, ettei se jäisi vain illuusioksi. Höpöttely on tärkeää. Siten syntyvät ideat.”
Keskusteleminen ei ole helppoa, sen on kaksi vuotta kaupunginteatterilaisena Haanperälle näyttänyt.
”On aikamoista huomata, kuinka kykenemättömiä olemme rakentavaan kommunikaatioon sekä näyttämöllä että sen ulkopuolella. Jokaisen teatterissa työtä tekevän tulisi pitää keskustelutaitoa yllä ja harjoituttaa sitä säännöllisesti. Jo teatterikoulussa tulisi oppiaineena olla sivistyneen keskustelun harjoittamista.”
Tässä Haanperä myöntää yllättyneensä. Hän luuli, että teattereissa keskustellaan koko ajan.
”Mutta siellä tehdäänkin esityksiä nimettyihin tuotantopaikkoihin. Siellä on tietty määrä ensi-iltoja, niissä tietty määrä henkilökuntaa, rahaa ja harjoitusaikaa valmiiksi määriteltynä. 1970-luvulla luotiin tämä malli, jolla tehtiin koneisto ja rakenne mahdollisimman ’toimiviksi’. Sitten mennään sen ’parhaan mahdollisen’ ehdoilla.”
Haanperä toteaa, että kaupunginteattereiden historia on painava.
”Laitosteatteri on kuin tehdas, joka on löytänyt maksimaalisen tehonsa. Ehkä joku konsultti voisi vielä löytää raon, missä joku voisi tehdä jotakin enemmän.”
Yksi keskeinen ongelma laitosteatterissa on kiire, ensi-iltojen suuri määrä, ajan ja henkilöresurssien puute. Työntekijät ovat puserruksissa, mikä ei ruoki luovuutta eikä keskustelevuutta. Tuotantoaikataulussa ja työvuorolistoissa ei ole yhtään löysää.
”Kontaktien, kommunikaation ja dialogin edellytys on kuitenkin ilo ja innostuminen. Tämä ei ole mahdollista, jos työntekijät pannaan vain juoksemaan”, Haanperä muistuttaa.
”Ohjaaja Atro Kahiluoto on sanonut, että asento on asenne. Sen asennon pitää olla toiveikas – etukenoinen. Ilon kadottua teatteri on vaikeuksissa. Jos taiteilija pelkää, että joutuu mukaan esitykseen, on aika kysyä, onko teatteri enää tarpeellista.”

Ekstreme pakottaa
Haanperän utopiassa kaupunginteatteriin luodaan pitempiaikaisia työpareja ja ryhmiä, jotka työskentelevät asettamiensa otsikoiden mukaan esimerkiksi muutaman vuoden. Ohjelmistossa noudatetaan jatkumoa, ja näyttelijät saavat tehdä saman ohjaajan kanssa muutamia produktioita.
Voisiko ryhmääntyminen olla se väylä, joka vapauttaisi ideavirrat vierimään eri suuntiin, tuottaisi liikettä ja jauhaisi uutta energiaa? Ryhmät sekoittaisivat pakan talon sisällä. Mutta miten rinnakkaiset ensemblet, ryhmät ja työparit synnytettäisiin?
”Ryhmääntymisen pitäisi perustua valintaan ja vapaaehtoisuuteen. Ryhmät löytäisivät omat aiheensa etsimisen kautta. Sitten, kun yksi asia olisi käsitelty, olisi tilaa löytää uusi aihe ja uusi suunta. Ei kai se sen monimutkaisempaa ole.”
Haanperä kuitenkin epäilee, että uuden rakenteen löytäminen ei ole lopullinen ratkaisu.
”Rakenne itseisarvona on epätoimiva ajatus. Koko ajatuksen ydin on se, että rakenne häilyy ja liikkuu koko ajan. Uusi kaupunginteatterin muoto ajaisi itsensä todennäköisesti taas pysähtyneisyyteen. Se ei vain kuulu teatteriin. Kaikkiin rakenteisiin täytyy suhtautua skeptisesti.”
Nyt laitokset pitävät sisällään turhan paljon kuluttavaa energiaa: kaunaa, kateutta, huonoa käytöstä, turhautumista ja pelkoa, että joku tietää enemmän kuin minä.
”Se on samalla sekä pelko että toive siitä, että jossain yläpuolellani on kuitenkin jotakin hallittua. Taiteilijat ovat turhautuneita. Olen törmännyt jopa kokemukseen, jossa talo koetaan sortuneiden unelmien hautausmaaksi?”
Haanperä ei halua jatkaa marinaa, siksi hän edelleen rakentelee utopioita.
Oulun kaupunginteatterin sisällä muistellaan lämpimästi aikaa, kun teatteri oli peruskorjauksen ja uudisrakentamisen aikaan evakossa ja toimi hajautettuna ympäri kaupunkia erilaisissa tiloissa ylioppilastalosta makkaratehtaan varastoon. Tarvitaanko luovaan tilaan aina ekstreme-tilanne?
”Teatteri alkaa liikkua, kun sen rakenne kiepsahtaa alta. Se on jännää, ettei siihen ole muulloin rohkeutta. Sehän ei tarvitsisi ihan kauheasti muutoksia. Jo se, että päätettäisiin, että tänä vuonna tehdään pelkkiä monologeja, voisi aiheuttaa liikettä.”
Haanperä muistuttaa, että kaupunginteatteri taiteen tekemisen paikkana on periaatteessa hyvä: sieltä löytyy turvaa ja se antaa mahdollisuuden myös epäonnistumiseen.
”Etu vapaaseen kenttään nähden on se, että laitoksessa työskentelee heterogeenisempi työryhmä – aivan vihernokista kokeneisiin konkareihin. Siellä on eri äänten polyfoniaa. Kaupunginteattereissa on paljon tietoa ja taitoa sekä kytkemätöntä energiaa.”
Haanperän mielestä epäonnistuminen kuuluu taiteilijan työhön, silloin joutuu ja pääsee käymään ”jossain hallinnan rajoilla”.
”Kaatumisen uhka on kestettävä, jos fokus on uuden löytämisessä. Tällä tarkoitan heittäytymistä tai antautumista, en itsetarkoituksellista vanhan rikkomista. Käsittämättömät, umpimieliset esitykset turhauttavat minua. Tunnistamien on kommunikoinnin edellytys. Klassikot eivät turhaan ole klassikoita.”
Haanperä näkee, että kaupunginteatteri voisi varman päälle pelaamisen sijasta olla teatterikentän kokeilevinta siipeä.
”Laitosteatterissa tekijät eivät ole jatkuvasti myrskyn silmässä tai hernerokkasumussa. Instituution sisällä horisontin hahmottaminen on helpompaa kuin freelance-kentän tilkkutäkillä.”

Äidin perintö
Heta Haanperä ei ole tullut teatteriin tai mennyt teatteriin, hän on jäänyt sinne. Hän on ollut teatterissa lapsesta saakka näyttelijä-äitinsä Orvokki Oksasen kautta. Haanperä sanoo olevansa teatterin peräkammarin tyttö.
”Asuimme kaupunginteatterin vieressä ja kasvoin kiinni teatteriin. Kun olin vauva, Martti Kainulainen hoiti minua, kun äiti oli näyttämöllä. Ihmiset teatterissa olivat lapsen silmin jotenkin isoja ja erityisiä, erikoisia ja eläviä: ne itkivät, lauloivat, riitelivät, lausuivat runoja, puhuivat pitkään ja painavasti – ja nauroivat.”
Sittemmin Haanperä alkoi livahdella iltanäytöksiin tuttujen ovimiesten ohitse.
”Esityksen loputtua juoksin kotiin, ettei äiti saisi tietää minun taas olleen teatterissa. Saman esityksen näkeminen toi turvaa, ja jollain tavalla mystistä oli se, miten maailma voi syttyä lavalle uudestaan ja uudestaan ilta illan jälkeen. Tuossa maailmassa oli minulle se valo, jota kohti aloin kasvaa.”
Tunteeko Haanperä edelleen olevansa samalla matkalla? Kumpuavatko uudet työt entisistä?
”Ajattelen jatkavani siitä mihin äitini jäi, vaikka aloitankin alusta ja oman identiteettini lävitse. Se on minusta kaunis ajatus; äitini teki löytöretken, ja minä jatkan hänen veneellään sieltä, missä hän jäi satamaan. Matka on kuitenkin tehtävä itse.”
Haanperä pohtii, onko hän saanut perintönä myös raskauttavaa painolastia.
”Ehkä minun pitäisi välillä vaihtaa näkökulmaa ja käydä ristiretkellä jossakin muualla.”
Teatterikentällä on paljon teatterilaisten lapsia. Siinä olisi Heta Haanperän mielestä mielenkiintoinen tutkimuksen aihe.
”Olisi hauska järjestää tapaaminen, missä kuuntelisimme toistemme tarinoita. Se olisi Teatterin uhrit ry:n kokous.”

Hyvästit diktaattorille
Heta Haanperä napattiin suoraan Teatterikorkeakoulusta Oulun kaupunginteatteriin ohjaajan vakanssille keväällä 2006. Ensialkuun hän ajatteli saavansa turpiin ainakin vanhenevilta miesnäyttelijöiltä.
”Ohjaajan rooli kaupunginteatterin rakenteessa ja työtiimissä on totaalinen. Hänelle on sälytetty rooli maailman luojana ja tietäjänä. Mielestäni se on vähän vanhanaikaista.”
Haanperä ei ole välttämättä kiinnostunut tällaisesta auteurin roolista.
”Mielestäni jokainen osa-alue näyttämöllä on vahva – ei se mene niin, että ohjaajan ääni voittaa kaikessa. Ohjaajalla on ilo ja oikeus olla se, joka lobbaa omia ideoitaan läpi. Mutta työ voisi olla paljon kollektiivisempaa. Ihan yhtä hyvin valosuunnittelija voisi sanoa haluavansa nähdä esityksen, jossa on tietynlainen valo, ja sitten ruvettaisiin porukalla miettimään, miten tällainen syntyy.”
Ohjaajan ja näyttelijöiden roolimallit syötetään Haanperän mielestä jo teatterikoulussa. Kahtiajako heijastuu kentällä.
”Teatterikorkeakoulussa näyttelijät ja ohjaajat olivat enimmäkseen erikseen. Tapasimme ainoastaan ohjaajan ja näyttelijän roolissa. Lisäksi koulussa tuetaan ajattelua, jonka mukaan ohjaajat olisivat älykkäämpiä kuin näyttelijät. Ajatus ei pidä missään tapauksessa paikkaansa. Näyttelijöillä on eri kulmasta sama tieto kuin ohjaajalla. Ja esitysten maailma on yhteinen.”
Haanperä ihmettelee taidelaitoksissa elävää hierarkian ja auktoriteettien janoa.
”Kykeneminen kohtaamiseen ja läsnäoloon kuuluvat kaikille taidetta tekeville. Tulisi arvostaa muita ja itseään eikä aliarvioida taidetta ja sen voimaa, teatterilaisuutta ja teatteria. Tässä ajassa olevasta oudosta vierauden tunteesta pitäisi päästä lämpöön ja kommunikointiin.”
Teatterinjohtajan ei Haanperän mielestä tarvitsisi myöskään olla niin yksin päättämässä teatterin suurista linjoista. Koko talo on täynnä ihmisiä, joilla on visioita.

Messias ei tule
”Kentällä odotetaan koko ajan sitä lahjakasta, joka kertoo totuuden. Kenet milloinkin nostetaan messiaan asemaan. Näin vastuu tai toive omasta tekijyydestä siirretään toiseen henkilöön, jota samalla lypsetään tyhjiin.”
Haanperän mielestä tuollainen asenne on sivulliseksi heittäytymistä, jonkun toisen odottamista.
”Ei messias tule ikinä. Ei kukaan huippuohjaaja tee koko teatterista mahtavaa. Kukaan huippujohtaja ei muuta sitä täysin. Tarvitaan kollektiivista ymmärrystä, ettei näin voi enää jatkua. Meidän täytyy kerätä henkiset pussimme, koota leirimme ja lähteä matkaan johonkin suuntaan.”

Teksti Eeva Kauppinen
Kuvat (myös kansi) Vertti Teräsvuori.