Ahmed Alalousi ja Jalal Hajal. Kuva Anna Leinonen

Aurinko porottaa Espoon kaupunginteatterin edustalla, kun valokuvaaja, entinen toimittaja Ahmed Alalousi ja näyttelijä, opiskelija Jalal Hajali saapuvat paikalle. Saan kuulla, että Ahmedin kuskiksi lupautunut ystävä odottaa autossa sen aikaa, kun katsomme teatteriesityksen. Kyytijärjestely on tarpeen, sillä siten Ahmed Alalousi ehtii vielä pelaamaan 6. divisioonan jalkapallojoukkueen otteluun Pohjois-Espoossa.

”Pelaan oikeastaan viitosdivarin joukkueessa, mutta minua tarvitaan välillä siinä toisessakin tiimissä.”

Alalousilla ja Hajalilla ei ole vapaa-ajan ongelmia, se on tullut selväksi. Molemmat ovat 27-vuotiaita ja opiskelevat päivisin audiovisuaalista viestintää Omnian ammattiopistossa Espoossa. Hajali työskentelee ravintola-alalla ja on mukana harrastajateatteriryhmässä iltaisin ja viikonloppuisin. Alalousi tekee valokuvaajan töitä ja pelaa jalkapalloa.

Molemmat ovat myös tehneet teatteria Suomessa. Hajali oli mukana Kansallisteatterin Toinen koti -produktiossa, Alalousi puolestaan Osiris-teatterin Kirjeitä Mosulista -tuotannossa. He ovat pakolaisia, vuonna 2015 Suomeen saapuneita.

Jalal Hajali on kurdi Pohjois-Syyriasta, Qamishlista. Hän opiskeli neljä vuotta filosofiaa Damaskoksessa. Ahmed Alalousi on Irakista. Hän työskenteli journalistina Mosulissa. Sitten alueille saapui Isis. Ja nyt me kolme menemme Espoon kaupunginteatteriin, katsomaan esityksen nimeltä Suomen historia.

TUOKIOKUVIA HISTORIASTA

Kirjailija Petri Tamminen haastatteli yli 500 suomalaista vuonna 2017 ilmestyneen kirjansa Suomen historia lähdeaineistoa varten. Tamminen kirjoitti haastattelujen pohjalta yksilöiden kokemia tuokiokuvia heijastumina kollektiivisesta historiasta. Junassa pieni tyttö ei tajua, mitä hänen lahjaksi saamansa suklaa on, mutta kun iän myötä kontekstiksi kirkastuu evakkojuna, oma muisto asettuu osaksi kansakunnan historiaa.

Erik Söderblom ohjasi tänä keväänä Tammisen kirjasta nykyteatteriesityksen Espoon kaupunginteatteriin. Musiikkia, video- ja valokuvaa, fyysistä teatteria ja tanssia yhdistävän kokonaisuuden esiintyjiksi haettiin keski- ja seniori-ikäisiä, ”tavallisia” ihmisiä.

Söderblomin ohjaus ja Hanna Brotheruksen koreografiat ja ohjaus pohjaavat esiintyjäjoukon toimintaan kollektiivina. Pääosassa on liike, tunne ja rytmi. Välillä kirjailija Tammisen tarinoita käydään lukemassa mikrofoniin pidättyvän lakonisesti. Puhetyyli tuo huumoria ja keveyttä kokonaisuuteen.

Seinille heijastuvat vanhat uutisfilmit, lehtimainokset ja luontoviittaukset. Muusikko Esa Pietilä soittaa esityksessä saksofonia, sävellykset ovat hänen. Myös Sibelius-fragmentteja erottuu äänimaailmasta.

Huhtikuisena arki-iltana katsomo alkaa täyttyä.

”Paljon on nuorisoa,” toteaa Jalal Hajali.

Hän on kertonut lukeneensa aiemmin Suomen historian tapahtumista. Esityksen edetessä Hajali ja Alalousi havaitsevat, että lukio- ja yläasteikäiset, kokonaisina luokkina teatteriin saapuneet nuoret katselevat esitystä tarkkaavaisina. Jotkut nuorista ovat esityksen muotokielen edessä hieman pihalla.

”He ihmettelivät, että mitä tämä oikein on, huomasin. Ja nuoriso naureskelee aina joillekin asioille, se on normaalia”, Alalousi sanoo myöhemmin.

Kantasuomalainen katsoja bongaa projisoinneista kulttuuri- ja populaarihistoriaa, karhu-symbolia ja Kekkosta. Alun urheilukansasta edetään synkemmille vesille. Yhä uudelleen esitys palaa melankolisten, sotien leimaamien sukupolvien sielunelämään. Miehissä asuu suru, naisissa voima. Jään pohtimaan, että tällaisiako me tosiaan enimmän aikaa olemme.

TALVISOTA JA ISIS

Esityksestä on kulunut pari viikkoa, kun istumme Hajalin ja Alalousin kanssa puhumaan näkemästämme. Näittekö näyttämöllä suomalaisen, pohjimmiltaan totisen ja murheellisen mielenmaiseman, kuten minä näin?

”Ei, eivät suomalaiset ole sellaisia”, kuittaa Jalal Hajali ja ryhtyy ruotimaan esitystä:

”Se oli hauska ja oli siinä surullistakin. Minä olen tutustunut Suomen historiaan, mutta jos joku ei ole, niin paljon meni tässä esityksessä ohi.”

”Minä pidin esityksen ilmaisuvoimasta ja huumorista. Humoristiset elementit tekivät siitä helposti lähestyttävän”, Ahmed Alalousi jatkaa.

Molemmat arvostivat amatöörinäyttelijöiden läsnäoloa.

”Heillä oli hyvä henki, ja oli kiva, että kaikki olivat vanhempia. Tosin mietin miksi siinä ei ollut nuoria mukana. Jokin tarkoitus näyttelijöiden iällä varmasti oli”, Hajali pohtii.

Esityksessä viitattiin sotaan monin keinoin. Viittaukset jäivät myös Alalousin ja Hajalin mieleen.

”Luokkakohtaus, jossa oppilaat menivät pulpettien alle piiloon pommeja: Syyriassa opiskelijoita kuoli vastaavanlaisessa tilanteessa”, Hajali sanoo.

”Sota tuli mieleen myös kohtauksesta, jossa näyttelijät riisuivat mustat palttoot ja asettivat ne lattialle. He yrittivät elvyttää niitä kuin tehdäkseen kuolleet läheiset taas eläviksi. Sitten he kantoivat niitä sylissään kuin kuolleita. Lisäksi takit symboloivat heidän omia sielujaan, jotka he olivat menettäneet. Henkilöt kulkivat tyhjinä, sieluttomina, aivan kuin Lähi-idässä ne, jotka ovat hukanneet itsensä, eivätkä tunne enää mitään”, kuvailee Alalousi.

Lue koko Nina Jääskeläisen tekemä haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkuksen numerosta 4/2019.