Tuomas Norvio. Kuva Anna Leinonen

Tuomas Norvion työhuoneessa helsinkiläisen jugend-talon kellarissa seisoo kuusi massiivista sermiä, jotka lähemmässä tarkastelussa paljastuvat akustisiksi elementeiksi.

”Onhan täällä kaupasta ostettuja bass trappeja eli bassoansojakin, mutta ne eivät riitä vaimentamaan alataajuuksia tarpeeksi. Pikkuserkkuni innovoi nämä irtoseinämäiset rakennelmat. Säleikköjen takana on juoksuradoilta tuttua tartan-massaa”, Norvio kertoo.

Ääni on ilmiö, joka tarvitsee isoja voimia. Studiossa suunniteltava audio pääsee näyttämöillä oikeuksiinsa, sitä ennen soundeja joudutaan testaamaan tiloissa, joilla omat haasteensa.

Tuomas Norvio alkoi tehdä musiikkia ja ääniä eri esittävän taiteen tuotantoihin viitisentoista vuotta sitten. Alun perin hän on muusikko ja soittanut Rinneradiossa, monissa muissa kokoonpanoissa ja sooloprojekteissa.

Näyttämötaiteisiin Norvio sujahti Circo Aereon nykysirkusesitysten kautta, ensimmäinen tanssiteos oli Vera Nevanlinnan News. Koreografi Sari Palmgrenin kanssa takana on jo useita nykytanssi-yhteistöitä, viimeisimpänä Routa Companyn Lame Tamer, jonka ensi-ilta oli helmikuussa.

”Se on ollut Sarilla työn alla jo vuosia. Ensin hänellä tavoitteena oli elokuva. Hän kertoi minulle aina välillä, mihin suuntaan idea on kehittymässä, eli tavallaan olin mukana alusta asti. Kun olemme tehneet pitkään yhdessä töitä, ajattelemme monista asioista samalla tavoin. Olen oppinut lukemaan hänen pyrkimyksiään. Jaamme samoja teemoja ja ymmärrän hänen tapansa nähdä maailmaa.”

Lame Tamer -prosessi eteni kuitenkin hieman toisin kuin aiemmin.

”Kun vihdoin alkoivat esitykseen tähtäävät workshopit, en päässyt kahteen ensimmäiseen ja olin aika pihalla. Jos voin olla alusta asti mukana, saan paljon ideoita liikkeestä. Nyt olikin uusi tilanne.”

Pian Tuomas Norvio huomasi, että hyppy liikkuvaan junaan oli hyväksi luomisprosessille.

”Alkuvaiheessa on aina runsaasti vaihtoehtoja, suuntia joihin lähteä kehittämään, mutta kun Lame Tamerissa sainkin aloittaa kun jotain konkreettista oli valmiina, pystyin hyvin kuvittelemaan asioita. Materiaali oli tosi herkullista ja prosessi oli lopulta tosi nopea.” (…)

Kaikki lähtee henkilöhahmoista

Äänisuunnittelija Hannu Hauta-aholla on marraskuusta lähtien ollut vakituinen äänimestarin pesti Tampereen Teatterissa. Hän on tehnyt aiemmin paljon freelancesuunnittelua isoille teattereille ja vapaille ryhmille. Nyt on työn alla usean teatterin yhteistyö Riivaajat sekä Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämölle lokakuussa valmistuva Piina.

Piinan ohjaa Antti Mikkola, video- sekä valosuunnittelijana on Tiiti Hynninen. Molempien kanssa olen jo pitkään halunnut tehdä yhteistyötä, hauskaa, että viimein onnistui”, kertoo Hauta-aho.

Stephen Kingin vuonna 1987 kirjoittama romaani Piina on filmatisoitu vuonna 1990. Tampereen Teatterin versio perustuu elokuvakäsikirjoituksen tehneen William Goldmanin Broadway-sovitukseen vuodelta 2015.

”Sikäli plari oli aika valmis paketti, kun aloitimme suunnittelut. Muistin virkistämiseksi katsoin leffa-versionkin, mutta aika eri reittejä taidan lähteä äänisuunnittelua itse ratkomaan”, Hauta-aho sanoo.

Ohjaaja Antti Mikkolalla oli takataskussaan jonkin verran referenssimusiikkeja, mutta muuten Mikkola on antanut Hauta-aholle vapaat kädet.

”Antti antaa ohjaajana paljon tilaa suunnittelijoille toteuttaa omaa näkemystään joten olen innoissani tästä projektista. Teemme videosuunnittelija Tiiti Hynnisen kanssa paljon yhdessä: Tiiti tekee videoita, jotka myös valaisevat kohtauksia, ja pitkin matkaa tulee esityksessä olemaan tarkasti synkronoituja ääni-video-kuljetuksia. Ne ovat itselleni ehkä tämän jutun herkkua”, Hauta-aho sanoo, ja selventää, että ääni ja kuva välittävät esityksessä takaumia, henkilöiden ajatuksia, metaforaa ja alatekstiä.

Piinan genre on kauhu, kuinka äänimaailmalla saadaan aikaan piinaava tunnelma?

”Kaikki lähtee henkilöhahmoista ja perusasetelmista, ääni ja musiikki ei sinänsä välttämättä ole se määrittävin trillerin rakennusaine. Yllättävän monenlainen äänimateriaali voi oikeassa paikassa aiheuttaa piinaavaa meininkiä. Teatterilavalla muutenkin esimerkiksi yllätysten tuominen tapahtuu toisin kuin elokuvissa. Mutta kauhun tunnetta katsojat pääsevät kokemaan: kun aivan arkinen asia vaihtuu vinksahtaneeksi, niin – ”. (…)

Lue koko Nina Jääskeläisen kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2019.