Pipsa Longan näytelmissä Lauluja harmaan meren laidalta (2011) ja Toinen luonto (2018) tarkastellaan ihmistä osana laajempaa maisemaa ja suhteessa toisiin lajeihin. Anni Klein ja Heidi Soidinsalo tarttuivat yhdessä työryhmänsä kanssa Toisen luonnon haasteisiin ja toteuttivat sen Viirukselle ensin ruotsinkielisenä vuonna 2018 ja maaliskuussa uudestaan suomenkielisenä versiona. Jenni-Elina von Bagh on lähestynyt kysymystä ei-inhimillisestä viimeisimmissä töissään A life – nomadic melodrama (2017) ja Posthuman days (2018).

Von Bagh kertoo, että koreografina häntä kiehtoo aiheiden mahdottomuus. Ihmiskeskeisyydestä luopuminen ja sen tuominen osaksi koreografista prosessia on valtava haaste, mutta olennaisinta ei ole ratkaisu vaan kysymykseen pysähtyminen.

”Näiden kysymysten asettaminen näyttämölle luo jo sinänsä dynaamista liikettä. Donna Harawayn viimeisimmän kirjan otsikkoa mukaillen ’Staying with the Trouble’. Tässä lausahduksessa, kuten Harawayn ajattelussa ylipäätään, on minusta paljon hedelmällistä polttoainetta myös taiteellisesti.”

Myös muut haastateltavat tuovat toistuvasti esiin mahdottomuuden kokemuksen ja lisäksi epätoivon ja lamaantumisen hetket, mutta uteliaisuus ja tunne aiheen suuresta merkityksestä on vienyt heitä eteenpäin. Ihmiskeskeisyyden seuraukset maapallolla ovat massiiviset, joten yritys luoda toisenlaista maailmankuvaa tuntuu ensiarvoisen tärkeältä.

Läsnä poissaolevina

Teatterin historiassa on nähty tilanteita, joissa marginalisoidut ihmiset ovat murtaneet tiensä näyttämölle ja puhuneet puolestaan, mutta ei-ihmisillä ei ole tähän mahdollisuutta. Voiko heidän asemaansa puolustaa teatterin keinoin? Vai onko toisten lajien tuominen osaksi representaatiota väistämättä väkivaltaista antroposentrismiä?

Longan näytelmissä on paljon muitakin kuin ihmisiä toimijoina. Sanojen avulla teoksiin voi tuoda niin toukkia kuin hevosiakin ilman, että todellisia eläimiä tarvitsee tuoda fyysisesti näyttämölle. Mutta mitä tämä tarkoittaa esityksessä?

”Pipsa on kirjoittanut näytelmään paljon eläimiä. Siellä on eläimiä, jotka on kirjoitettu sisään kohtauksiin ja eläimiä, jotka katsovat sisään näyttämölle. Puhuimme työryhmän kanssa loputtomasti siitä, miten ratkaista eläinten läsnäolo, miten luoda fiilis, että suuri, lämmin hevonen kävelee näyttämöllä ja katsoo meitä. Mikä voisi olla yhtä pysäyttävää”, Klein kuvailee.

Työryhmä ei halunnut tuoda näyttämölle toisia lajeja – eläimiä tai kasveja – vaan ne tulivat mukaan esitykseen poissaolon kautta.

”Eläimet ovat läsnä hevosen kuljetusvaunun ja kissan kantokopan kautta. Videokuva, jossa eläin katsoo kohti, heijastetaan näyttämön takana olevaan oveen, jolloin eläimet eivät ole projisoituina näyttämöllä vaan ne katsovat sen takaa näyttämölle ja katsomoon. Lisäksi siellä on eläinten ääniä. Kissa naukaisee, hevonen hirnahtaa ja koirasta kuuluu paljon ääniä”, Klein kertoo.

”Eläimet ovat näyttämöllä näkymättömiä niin kuin ne ovat yhteiskunnassa”, Soidinsalo toteaa.

Kategorioiden välissä

Lonka toteaa, että toislajisten läsnäolo poissaolon kautta – kielen sanoina ja kuvina – kertoo siitä, että ne ovat kategorisesti eri asemassa. Erilajisten välisen hierarkian näkyväksi tekeminen ja horjuttaminen ovat sekä Longan että Toisen luonnon esityksen työryhmän tavoitteina. Työryhmälle oli tärkeää, että eri lajeja kohdellaan esityksessä samalla tavalla.

”Toisessa luonnossa kaikki näyttämöllä olevat ovat mykkiä ja sekä ihmisten että eläinten äänet tulevat nauhalta. Puhuja ei ole sama kuin näyttelijä, jolloin äänen, kehon ja maskin avulla näyttämölle luotu ihminen ei enää ole kukaan. Esityksessä on näyttelijöitä enemmän ihmismassaa”, Klein kertoo.

”Eläinten tuominen mukaan ääninä tuntui mahdolliselta, koska ihmistenkin äänet ovat nauhoitteita. Siten ne ovat samanarvoisina läsnä”, Soidinsalo jatkaa.

Kleinin ja Soidinsalon seuraava yhteinen teos, Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ensi syksynä nähtävä Yuval Noah Hararin kirjaan perustuva Sapiens – Tarina tarinoita kertovasta ihmislajista, jatkaa erilajisten olentojen esittämistä rinnakkain ja samoin keinoin. Kleinin suunnitelmissa Sapiensista tulee ihmislajista kertova luontodokumentti, jossa ihminen esittää ihmistä ja eläintä. Toisen luonnon kohdalla työryhmä koki ongelmalliseksi ajatuksen, että ihminen esittää eläintä, mutta Sapiensissa ihminen esittää apinaa.

”Mutta samalla tavalla kuin ihminen esittää ihmistä. Ihmisellä on ihmispuku ja ihmisellä voi olla myös eläinpuku”, Klein selventää.

”Samankaltaisella esittämisen tavalla halutaan tuoda esiin se, että ihminen on vain laji muiden joukossa. Ihminen maailman keskipisteenä häipyy”, Soidinsalo toteaa.

”Teatterissa on ollut pitkään itsestäänselvyys, että näyttämö on ihmisen paikka. Hararin kirjassa minulle oli tärkeää kuvaus siitä, miten ihminen on vähitellen rakentanut railon itsensä ja muiden lajien välille. Rakentuneisuus paljastaa sen, että asian ei ole pakko olla näin”, Klein kertoo.

Jacques Derridan mukaan seuraava suuri vallankumous on se, että ihminen ei ole enää maapallon keskipiste vaan asettuu samaan linjaan muiden kanssa”, Soidinsalo lisää. (…)

Lue koko Katri Tanskasen kirjoittama haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2019.