Ohjaaja-kirjailija Saara Turunen totesi taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussa nähneensä niin monta Tšehovia ja Dostojevskiä, ettei hän koe tarvitsevansa niitä. ”En halua nähdä enää yhtään näytelmää, jossa naiset tarjoilevat teetä ja kahvia”, Turunen sanoi.

Kukapa ei allekirjoittaisi Turusen ajatusta klassikoista entiseen maailmaan eksyneinä teoksina, jotka toistavat ja uusintavat ummehtuneita asenteita ja maailmankatsomuksia ja joissa naiset ovat useimmiten mieskatseen psykologisoimia koekaniineja kaatamassa ajatteleville miehille teetä ja kahvia.

Silti klassikoita esitetään – ja paljon. Jokin saa ohjaajat kurottamaan niiden pariin ja vetämään ne kerta toisensa jälkeen esiin naftaliinista. Jättiläisen hartioilla olevat ohjaajat haluavat tutkia otusta, jonka päällä he istuvat.

Haastattelin tätä juttua varten kolmea ohjaajaa, jotka ovat olleet tekemisissä klassikkotekstien kanssa. Kysyin heiltä, mikä klassikkoteksteissä heihin vetoaa ja kuinka he ottavat ohjatessaan huomioon sen, että tekstit ovat oman aikansa tuotteita.

Tilaa uusille kysymyksille. Viime vuoden puolella suurta hehkutusta saaneen Kansallisteatterin Kolme sisarta -esityksen ohjannut Paavo Westerberg on konkari klassikko-ohjauksissa. Hän on ohjannut Anton Tšehovin näytelmien lisäksi muun muassa yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija Arthur Millerin tekstejä. Vastikään Turun kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa hänen ohjaamansa Hamlet.

Westerbergin mukaan olennaista ei ole, onko teksti klassikko vai kantaesitys. Pääasia on, että se puhuttelee häntä emotionaalisesti, älyllisesti ja alitajuisesti.

”Oikeastaan on valehtelua väittää, että aidosti tietäisin, miksi tartun juuri siihen materiaaliin, johon kulloinkin tartun”, Westerberg sanoo.

Myös itse kirjoittava ja elokuvia tekevä ohjaaja kertoo tuntevansa lukiessaan toisinaan helpotusta siitä, että joku on jo valmiiksi käsitellyt hänellä mielessä pyörineitä kysymyksiä, sillä tällöin jää tilaa uusien kysymysten esittämiselle ja pohtimiselle.

Hieman vastaavanlaisia ajatuksia pyörittelee ohjaaja Johanna Freundlich, joka on ohjannut muun muassa Dostojevskiä ja Strindbergiä sekä oopperan puolella Puccinia. Hänen lukutapansa vaikuttaisi olevan hyvin samanlainen kuin Westerbergillä, oli kyseessä sitten klassikko tai uusi teos.

”Tartun teoksiin oikeastaan aina saman pohjavirran kautta: puhutteleeko tämä minua, tuntuuko vaistonvaraisesti oikealta, onko minulla tälle jotain annettavaa”, Freundlich luettelee.

Teatterikorkeakoulusta vuonna 2017 valmistunut ohjaaja Henri Tuulasjärvi toteaa painokkaasti, ettei tunne erityistä vetovoimaa klassikkoihin ja ettei klassikkonäytelmä esityksen lähtökohtana ansaitse erityisasemaa.

Lue koko Matti Tuomelan artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 2/2019.

Kuvassa Jussi Nikkilä Turun kaupunginteatterin esityksessä Hamlet, taustalla Eero Aho. Kuvaaja Otto-Ville Väätäinen.