Tyypit menee teatteriin katsomaan kirjoja? Kilpaa yritetään keksiä, mikä olis suositumpi romaani kuin viereisen teatterin näyttämöllä. Ja sit kaikki kumminkin esittää Komisario Palmun erehdyksen.

Mummo huijas mut maakuntakierrokselle kattoo kaikki Komisario Palmut. Se oli erehdys! (Pun intended.) Joka kerta se kommentoi: ”Ei ollu Joel Rinne.” No joo ei! Jäbästä on tasan luut jäljellä. Mietin, et miten mä tästä reissailusta kostun. Ainut ajatus, joka Palmuista heräs oli, et stadin Kokilla oli ihan paras perse – ehkä kostuin vähän.

Ärsyttää, et kun haluu mennä teatteriin, nii pitää rupee opiskelee viikkoja aikasemmin. Tai sit kamullas neiti Äkkilähdöllä on seuraavan päivän liput Taru sormusten herraan. Elämäni hirvein yö. Näärännäpyiltä ja silmätipoilta en nähnyt sit esityksessä enää mitää. Jälkeenpäin kaveri totee viel, et se diggailee enemmän Dostojevskin ja Miika Nousiaisen kirjottamista näytelmistä.

Kuulemma ei saa ”täyttä kokemusta”, jos ei ensin lue kirjaa. Ja että mitäköhän ”täyttä kokemusta”? Analysoidessa esitystä pohditaan, et ”tätä ei ollu kirjassa” ja ”tää olis pitäny ottaa mukaan kirjasta”. Tolla analyysitavalla on muuten myös oma nimi: etsi-viisi-virhettä-metodi. Teatteria vaivaa kovemman tason puuhakirjabuumi!

Tän täytyy olla joku kirjakaupan värityskirjojakin kierompi myyntikampanja. Ahistavaa on, että tässä on nyt yksi ammattikunta kokonaan uhattuna: kirjankuvittajat. Teatteri vie kaikki kuvittajien työt ja varmaan sit naisetki.

Olin vähän aikaa sit Kansiksessa ja mietin, et mitä tällä teoksel halutaa sanoo – sen lisäks et siinä oli 14 virhettä – et mitä varten tää esitetään just nyt? Väliajalla tunnelma oli ihan katossa. Kaikki käytti puuhakirjametodia. On se nyt, kun ohjaajasta on tullut kirjankuvittaja ja katsoja on omaksunu teosanalyysinsä Tatulta ja Patulta. Niin ku oikeest polttakaa ne puuhakirjanne!

Leena Kärkkäinen

teatteritieteen opiskelija