Nummisen Asu (Näyttämöloru) sai ensi-iltansa Baltic Circlessä 2018. Kuva Tani Simberg

”Leikki, tauko, toisto ja ele ovat minulle tärkeitä pelimerkkejä. Niiden avulla synnytän dramaturgiaa käytännössä ja tutkin teoriassa, Katariina Numminen kertoo.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dramaturgian professori valmistelee esitystä Teatteri Takomoon. Teoksen työnimi on Rakkaus ja toisto ja sen ensi-ilta on maaliskuussa. Esitys on osa Nummisen väitöskirjaprojektia. Tarkoituksena on tehdä dramaturgisia kokeita.

Viisivuotiskausi professorina on vaikuttanut Nummisen omiin taiteellisiin töihin niin, että hän katsoo nyt asioita eri näkökulmasta.

”Olen kiinnostunut yhä yksinkertaisemmista asioista ja pysähdyn pienempien asioiden äärelle. Olen myös nykyisin tietoisempi omista työtavoistani, kun itsetuntemus ja prosessintaju ovat kehittyneet.”

”Silti aina tehdessä on tietyllä tavalla sokea ja tyhmä. Kun on prosessin keskellä, siihen pitää vain suostua.”

Nummisen edellinen esitys, pukemisen ja riisumisen teemaa purkava Asu (Näyttämöloru) sai syksyllä ensi-iltansa Baltic Circle -festivaalilla Helsingissä. Ennen sitä Nummisen omassa taiteellisessa työskentelyssä oli muutaman vuoden tauko. Sen aikana hän keskittyi opetukseen ja työpajojen vetämiseen.

Ennen taukoa Numminen ohjasi Teatterikorkeakouluun Kolme sisarta (2015), jonka dramaturgia oli Elli Salon. Nummisen uran merkkiteoksiin kuuluvat myös Dibbuk – kuolleet puhuvat (2002), Karjalala (2008), Coconut Disco – Afrikan ääniä (2011), Zoo (2014) ja lukuisat Viipurin taiteellisen teatterin ja Todellisuuden tutkimuskeskuksen teokset kuten Kerjääminen kielletty (2004) ja Kolme pientä sisarta (2005).

Kaikissa asuu dramaturgi. Katariina Numminen on puhunut dramaturgiuden laajenemisesta: nykyisin kaikissa teatterin ammateissa tarvitaan dramaturgista osaamista siksi, että esityksen osa-alueita on aiempaa enemmän ja niiden rooli on suurempi. Kun esityksen kokonaishahmoa ei etukäteen sido mikään rakenne, kaikki joutuvat olemaan ikään kuin dramaturgeja. Toisaalta dramaturgit itse pyristelevät irti tiukista ammattikuvista.

Omassa taiteellisessa työskentelyssään Numminen hahmottaa dramaturgin ja ohjaajan työ yhdeksi jatkumoksi, saman työn eri vaiheiksi.

”Koen olevani esityksen tekijä, dramaturgi-ohjaaja, mutta ryhmäprosessin merkitys on suuri. Vaikka teen paljon pohjatyötä, se mitä laskostuu auki, ratkeaa vasta prosessin aikana. Työni on prosessikeskeistä, muttei kuitenkaan vapaata improvisaatiota.”

”Esityksestä muodostuu vasta prosessissa lopullinen hahmo. Asussa minulla oli hyvin toiminnallinen, konkreettinen lähtökohta ja pitkästä aikaa myös kirjoittamani teksti, mutta siinäkään ei työskennelty teksti edellä kohtausharjoituksin.”

Ideaali ei ole iso lapsi. Numminen on käyttänyt usein käsitettä ”teatteriksi ajatteleminen”. Mitä se tarkoittaa?

”Se on sen miettimistä, miten joku asia voi näyttämöllistyä, millaisen hahmon se voi saada. Juttu on teoksessa itsessään, eikä se ole palautettavissa verbalisoitavaan muotoon.”

Prosessin nautinnollisimpia hetkiä ovat ne, kun esitys alkaa löytää omaa logiikkaansa. Numminen pyrkii opettamaan tulevia tekijöitä siihen, ettei tarvitse etukäteen päättää työstä tulevan jotakin tiettyä.

”Parhaimmillaan työ on rikkaampi ja viisaampi kuin järkevä minä. Toiveet ja ajatukset voivat olla todella kahlitsevia. Lopputulokseen vaikuttaa, kuinka paljon uskaltaa antaa työlle valtaa. On aina yllätys, mitä materiaalista nousee.”

”Ideaalini ei kuitenkaan ole suuri lapsi. En tarkoita, että pitäisi heittäytyä intuitiivisesti prosessin vietäväksi, vaan prosessi on vuoropuhelua, jossa pitää toisaalta uskaltaa tehdä niin kuin tekee, mutta toisaalta myös uskaltaa hypätä välillä pois ja katsoa asioita ulkopuolelta.”

”Kyky ottaa erilaisia näkökulmia ja siirtyä positiosta toiseen on dramaturgista ammattitaitoa.”

Nummisen tärkeimpiin kiinnostuksenkohteisiin ovat aina kuuluneet omaelämäkerrallisuus ja dokumentaarisuus. Onko niiden voimakas esiinnousu viime vuosien autofiktiobuumin pyörteissä pinnallistanut minän käsittelyä taiteessa vai tuonut siihen uusia ulottuvuuksia?

”Tunnustamisen genre on varioinut Augustinuksesta alkaen. Ainahan itseä kerrotaan, mutta nyt pinnalla olevat kulttuuriset muodot, kuten selfiet, ovat vaikuttaneet hirveästi elämäämme ja havainnointitapaamme. Ne asettavat myös autobiograafisuuden taiteessa uuteen valoon.”

”Se, milloin autobiografisuus muuttuu taiteelliseksi tai luo uuden kulman, määrittyy eri tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten. Tämä sisältää paljon mielenkiintoista, joka on nyt niin lähellä, ettei sitä ehkä vielä näekään.”

”Omakuvien onkin hyvä olla taiteen aiheena, koska niiden kanssa pelehditään nykyisin niin paljon arjessa.”

Nummisen mukaan tämä synnyttää kysymyksiä siitä, millainen itsensä näyttämisen ja sosiaalisen kontrollin kulttuuri selfie-ilmiöön liittyy. Entä millainen subjekti tarvitsee selfietä?

Itseinho. Katariina Numminen määritteli professuurinsa aloituspuheenvuorossa dramaturgian teatterin rakastamiseksi ja vihaamiseksi. Miksi viha on teatterissa tarpeellista ja itseinho vahvempaa kuin muissa taiteissa?

”Teatterissa ambivalenssi suhteessa omaan taiteenlajiin on erityisen voimakas. Lajille on ominaista esittämisen ja naamion problematiikka, niiden ihastuttavuus ja valheellisuus ja se, onko naamioiden takana mitään aitoa.”

”Voiko esitys olla muuta kuin esitys? Kun yksi naamio poistetaan, mitä on alla, onko siellä mitään vai vain toinen naamio?”

”Länsimaisessa historiassa teatterinvastaisuus on tosi voimakasta. Monet teatterin omatkin uudistusliikkeet ovat lähteneet siitä, että teatteri on poistettava teatterista. Teatteri on nähty alempiarvoisena ja kyseenalaisena draaman painavaan traditioon nähden.”

Ambivalenssi suhteessa teatteriin, toden ja esityksen suhde sekä ainutkertaisuuden ja toiston rinnakkaisuus ovat olleet Nummisen töitä ruokkivia ongelmia.

”Teos ottaa aina kantaa taidemuotoonsa. Minulla on ollut monessa työssä pontimena teatteriin itseensä liittyvä kysymys.”

Metateatterin ajatus tarjoaa miltei mahdottomia haasteita. Viime aikoina Numminen on esimerkiksi miettinyt kliseetä, ettei teatteria voi olla ilman yleisöä.

”Mutta miten tehdä esitys, joka olisi oikeasti rakenteellisesti mahdoton siksi, ettei sillä ole yleisöä?” [...]

Lue koko Riina Maukolan kirjoittama artikkeli Teatterit&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2019